Luonto on rauhoittava elementti. Kun katsoo kaunista peltomaisemaa laajasti, se rauhoittaa. Kun katsoo yksittäistä kauranjyvää, tuntee olevansa lähellä maata, lähellä alkua. Tulee jotenkin isänmaallinen olo, kun tuntee olevansa lähellä sitä paikkaa, josta lähtee viljan alku. Tuntee mullan vahvan tuoksun. Viljan kultaisessa värissä on arvokkuutta.
Kallisarvoinen vilja, joka matkaa monen vaiheen kautta pellosta ihmisen luo leiväksi ruokapöytään. Sisimpääni nousee kiitollisuuden tunne ja ajatus siitä, miten itsestäänselvyytenä pidämme päivittäistä leipää. Miten moni on antanut ahkeruuttaan meidän leipämme eteen. Muistammeko arvostaa tätä, kun kiireessä haemme leivän kaupasta, kun kiireessä pakkaamme kauppakassin, kun kiireessä juomme aamukahvit, kun kiireessä pyyhimme leivänmurut pöydältä. Meillä on niin kiire koko ajan, että emme erota tai huomaa oman elämämme pieniä hetkiä, vaan ohitamme ne huomaamatta. Emme ole läsnä itsellemme tai muille.
Olen useampana kesänä ollut maatilamme pellossa auttamassa hukkakauran etsinnässä ja poistamisessa. Minä, kaupunkilaistyttö, olen oppinut erottamaan pellosta hukkakauran. Erityisen tärkeää on poistaa hukkakaura juurineen, ettei se leviä, sillä muutoin seuraavana vuonna sitä on taas monin verroin. Hukkakaura on kasvi, jota ei saisi olla pelloilla, koska se vie elintilaa oikeilta viljoilta, tukahduttaa niiden kasvua. Maanviljelijöiden peltoja tarkkailee EU ja viranomaiset. Vaihtoehtoina hukkakauran hävittämiseen on kävellä pitkin peltoja ja nyppiä hukkakaurat pois tai myrkyttää torjunta-aineilla. Meillä on kävelty ja nypitty juurineen, monta kymmentä säkkiä.
Heinäkuun lämpimillä ilmoilla kävelin pelloillamme. Olin nyppinyt jo monta säkillistä hukkakauraa. Oli heinäkuun aurinkoinen lauantai ja erinomainen ilma lähteä terassille tai festareille. Facebookista katselin kuvia, kun monet ystävistäni olivat Kotkan meripäivillä tai terassilla.
Mieleni oli kuitenkin levollinen, vaikka olin viettämässä parasta lauantai-iltaa pellolla. Ihan alkoi hymyilyttää, että tätäkö tämä läsnäolon harjoittaminen ja keski-ikä saavat aikaan, että olen niin kotonani keskellä peltoa. En edes tuntenut ristiriitaisia tuntemuksia siitä, että voisin olla jossain muualla. Oli vahva tunne, että uskaltaa tehdä niin kuin itsestä tuntuu parhaalta. Uskaltaa vaihtaa terassilla olon pellolla kävelyyn, jos se tuntuu siinä hetkessä oikealta. Tunne oli vahva ja vapauttava siinä hetkessä.
Innostuin hukkakauraa nyppiessäni miettimään asiaa symbolisesti. Miten paljon meillä ihmisillä on elämässä hukkakauraa. Asioita, jotka vievät turhaa energiaa tai aikaa. Niitä löytyy meiltä kaikilta, ja arvatenkin paljon, kun alkaa miettiä. Vaikeinta onkin omien hukkakaurojen tunnistaminen ja rehellisyys itseään kohtaan. Nyt onkin hyvä aika pysähtyä ja kysyä itseltäsi, mikä on sinun elämäsi hukkakauraa, jotka voisit ottaa juurinen pois. Asioita tai uskomuksia, jotka vievät tilaa hyvän kasvulta.
Nykypäivän ihmisten hukkakaurana tunnistan herkästi: kärsimättömyyden, itsekeskeisyyden, suvaitsemattomuuden, kateuden, vahvan suorittamisen kulttuurin.
Mihin me niitä tarvitsemme? Voisimmeko päästää niistä irti ja antaa enemmän tilaa hyvän maaperän kasvaa? Helpottaisiko elämäämme, jos olisi olemassa viranomaisia, jotka tarkkailisivat, onko meissä itsessämme alkanut kasvaa jotain hukkakauraa, joka vaikeuttaa hyvän maaperän kasvua. Usein emme tunnista sitä itsessämme.
Mitä jos elämäämme tulisi vuosittainen tunnetarkastaja ja käskisi sakon uhalla sinun hävittää turhat hukkakaurat omasta sisimmästäsi.
Ajatusleikki alkoi hymyilyttää itseäni, kun nypin edelleen hukkakauroja ja ilta alkoi jo hämärtyä. Päätin ainakin itse välillä pysähtyä ajattelemaan omaa maaperääni ja ajatusmaailmaani. Yritän poistaa turhat hukkakaurat, kun niitä tunnistan. Aina se ei ole helppoa ja usein asioita näkee ja ymmärtää vasta, kun elämää katsoo taaksepäin. Hukkakauroja on niin helppo nähdä lähimmäisessä, siellä naapurin pellossa.
Mieli toimii parhaiten, kun oppii omasta oivalluksesta. Siihen tarvitaan nöyryyttä ja uteliaisuutta.
Annoin ajatusteni ja mielikuvieni lentää ja sainkin ison säkillisen täyteen hukkakauraa, josta päätin luopua. Hukkakauran keräämisestä tulikin minulle opettavainen tarina sinä iltana. Kannustan sinuakin miettimään omaa maaperääsi. Ensimmäisessä vaiheessa tunnistat hukkakaurat itsessäsi. Toinen vaihe onkin elämänpituinen matka, kun alat luopua niistä. Tärkeintä on, ettet päästä hukkakauraa leviämään hyvään maaperään, sillä se ottaa vallan ja menee naapurinkin peltoon.
Mitkä ovat sinun elämäsi hukkakauroja?
Mari